Virtasella on yksi intohimo. Suomalainen tango ja sen siivillä tanssiminen, joka Virtaselle itselleen on tanssikävelyä tangon tahtiin – ilman käännöksiä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei hänelle ole. Tangoon tarvitaan kaksi. Virtasella olisi naisia joka sormelle, mutta hänellä on myös yksi tinkimätön periaate. Kertokoon itse:
”Minä en milloinkaan ole ollut intiimisuhteessa naiseen. 15-vuotiaana satuin lukemaan Platonin filosofiaa. Hänen mielestään nainen oli kypsä sukupuoliaktiin 24-vuotiaana ja mies 35-vuotiaana. Minä täytän piakkoin 36 ja olen kyennyt pidättäytymään. Kun saavutan tuon maagisen iän, olen murskannut Platonin vuodella”.
Intohimo, ja tuo kyky pidättäytyä saavat Virtasen uhmaamaan kohtaloaan. Hän on sivistynyt, hyväkäytöksinen tangon taitaja, joka saa tahtomattaan naiset villeiksi. Virtanen ei ole omaksunut vanhaa totuutta naisista: mitä enemmän juokset heitä karkuun, sitä kiihkeämmin he juoksevat perässäsi. Päästäkseen kiusallisista tilanteista Virtanen joutuu kehittelemään mielikuvituksellisia manöövereitä. Se onnistuukin, kunnes tanssipartneriksi osuu kohtalokas Anja. Iki-ihanien tangojen tahdissa Virtanen tanssii kohti vääjäämätöntä, mutta silti yllättävää kohtaloaan.
Tässä lähtökohtia näytelmälle, joka on kuin Toivo Kärjen tango. Koomisen kohtalokas leikkaus suomalaisen ihon alla ryöppyäviin tunteisiin. Usein niistä näkyy pinnalle vain otsalle puristunut hikipisara tai hämillinen hymy. Tai se tavallisin: humalassa esiin tunkeva aggressiivisuus. Niin kuin Jani Uhlenius on sattuvasti sanonut: suomalaiset ovat ainoa kansa, joka pystyy iloitsemaan mollissa. Virtasen taiteilu elämän veitsenterällä synnyttää absurdia komiikkaa. Tilanteita, joissa moni meistäkin on ehkä joskus ollut. Koettuna kauheaa, mutta katsomon puolella naurulla ei ole rajaa.